1500-luvun puolivälissä Italiassa nimettiin jousisoittimia erilleen toisistaan soittoasennon perusteella: lira da braccio "käsivarsiliira", lira da gamba "polviliira", viola da gamba tarkoittivat "polviviola" sekä viola da braccio "käsivarsiviola". Viola da bracciosta tuli koko viuluperheen yleisnimitys. Soprano di viola da braccio "diskanttikäsivarsiviola" tarkoitti viulua.
1530-luvun puolivälissä syntyi myös italiankielinen pienuutta ilmaiseva muoto "violino" sanalle viulu. Erikoista on, että ranskan kielessä esintyy hieman aikaisemmin sana "violon". Tämä termi tulee italian sanasta "violone" (´one´ = suuri), joka tarkoitti 1500-luvulla yleisesti viola da gamba -soittimia. Viulun vanhin italiankielinen nimitys on ollut "violon(e) da braccio". Ranskalaiset omaksuvat sanan Ranskan hallitsemassa Pohjois-Italiassa. Viola da gamba -soittimelle oli oma ranskankielinen sana "viole", jolloin "violon(e)" sai viulu-sanan merkityksen. Sana sekoitettiin italialaiseen "violon(e)" sanaan, joka esintyy usein ilman e-kirjainta. Termi sekoitettiin viola da gambaan, kuten edellä on selostettu. Italiankieliselle "violino" -sanalle löytyy Venetsiasta toinenkin merkitys eli se tarkoitti viulu-sanan sijaan myös alttoviulua.
"Violino piccolo" tarkoitti pientä viulua ja oli viritetty terssin korkeammalle kuin tavallinen viulu. "Violino piccolo alla francecesa" oli myös pieni viuluntyyppinen soitin, joka oli viritetty oktaavia korkeammalle kuin viulu. "Violino ordinaro" tarkoitti myös viulua.
1500-luvun puolivälin jälkeen "violino" oli yleinen muoto viulu-sanasta, joka vakiintui käyttöön. "Rebeccino", "lira" ja "violetta" -sanoilla saatettiin tarkoittaa viulua tämänkin jälkeen vielä joissakin yhteyksissä. 1600-luvulla "violone" sana tarkoitti kontrabassogambaa ja da braccio -soittimia tarkoittava "violetta" tarkoitti nykyistä alttoviulua.
Englannissa oli selvä ero "viol" (viola da gamba) ja "violin" (viulu) sanoilla, eikä vastaavia sekaannuksia soittimien välillä kielessä ollut.
