Italialainen koulukunta

Viulunrakennuksessa on tapana puhua koulukunnista, jotka ovat syntyneet eri alueilla. Puhutaan yleisesti esim. italialaisesta, saksalaisesta tai vaikkapa ranskalaisesta koulukunnasta kolme tärkeintä mainitakseni. Maiden sisällä on yleensä vielä omat alueelliset koulukuntansa. Jokaiselle koulukunnalle on kehittynyt ominainen tyylinsä. Tyylit voidaan erottaa esim. muotoilun, kierukan ja kaulan, ääniaukkojen, lakan ja puumateriaalin mukaan. Nämä seikat vaihtelevat vielä eri vuosisadoilla. Nykyisin eri koulukuntien tyylit ovat levinneet ympäri maailmaa siten, että ilman rakentajan alkuperää on joskus vaikea paikallistaa soittimia. Italialaisella koulukunnalla viulun alkuperämaana on vahva vaikutuksensa muidenkin koulukuntien perinteeseen. Italialaisesta koulukunnasta kuuluisin on cremonalainen koulukunta, jonka vaikutus viulunrakennuksessa on vertaansa vailla. Cremonalaisen koulukunnan perustaja on Andrea Amati (1525-1611). Amati suvun neljän sukupolven vaikutus on ollut merkittävä monien myöhäisimpien mestareiden työhön. Amatin vahva vaikutus näkyy myös viulunrakennuksen kuuluisimmalla ja suurimmalla rakentajalla Antonio Stradivariuksella (1644-1737). Stradivariuksen soitinten perinne elää vahvana myös nykypäivän soitinrakennuksessa. Hänen mallejaan on kopioitu erittäin paljon 1700-luvulta lähtien. Opiskellessani Ruotsin Leksandin viulunrakennuskoulussa minulla heräsi kiinnostus Stradivariuksen soittimiin ja vanhoihin cremonalaisiin mestareihin. Rakentamani soittimet pohjautuvat suureksi osaksi Stradivariuksen eri malleihin, lähinnä 1700-luvun alkupuolen soittimiin sekä jonkin verran muihin italialaisiin 1700-luvun mestareiden viuluihin (esim.Giuseppe Guarneri, 1698-1744 ja Giovanni Battista Guadagnini, 1711-1786). Stradivariuksen varhaisimmat soittimet vuodesta 1666 pohjautuvat Nicolo Amatin (1596-1684) työhön. 1680-luvulla Stadivarius käytti vielä Amatin viulumuottia, mutta viulujen muu muotoilu oli muuttunut omaperäiseksi. Tultaessa 1690-luvulle Stradivarius teki merkittävän kokeilun soittimiinsa: hän lisäsi viulun kopan pituutta (Long Pattern). Perinteistä pituutta, 355mm, suurennettiin 12mm ja kopan mittasuhteita muutettiin hieman. Tämän ajan soittimia Stradivariuksen tuotannossa voidaan pitää kauneimpina ja tyylikkäimpinä. Tultaessa 1700-luvulle Stradivarius palasi takaisin "normaalipituuteen", jota oli käyttänyt aikaisemmin. Vuosina 1700-1718 hän rakensi äänellisesti parhaat soittimensa, jotka tunnetaan "kultaisen kauden soittimina". Stradivariuksen verstas oli tuottelias, sillä mestarilta ja hänen oppilailtaan (tämän valvovien silmien alla) valmistui liki 1200 soitinta. Noin puolet soittimista on säilynyt jälkipolville. Rakentaja Stradivarius on saanut rakentajana taianomaisen maineen. Salaisuus lienee ainoastaan hänen huolellisuudessa ja luovuudessa. Hän kokeili joitakin uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja soittimissaan säännöllisin väliajoin eikä pitäytynyt vain samoissa malleissa ja tyyleissä. Italian kolme kuuluisinta viulunrakennussukua: Amati-suku Andrea Amati(1505-1577), syntymä- ja kuolinvuosi vaihtelee eri lähteissä      Antonio Amati (n.1540-1630), Andrean poika      Girolamo Amati (1561-1630), Andrean poika           Antonius Hieronymos Amati (1577-1628), Antonion poika           Niccolo Amati (1596-1684), Girolomon poika                Hieronymos (Filius Nicolaus) (1649-1740), Niccolon poika                      Don Nicolaus(1720-1745), Hieronymoksen poika Guarnerius-suku Andrea Guarnerius (1626-1698)      Pietro Guarnerius(1655-1720), Andrean poika      Giuseppe Guarnerius (1666-1739), Andrean poika           Pietro Guarnerius (1695-1762), Giuseppen poika                Giuseppe (del Gesu) (1698-1744), Giuseppen poika Stradivarius-suku Antonius Stradivarius (1644-1737)      Francesco Stradivarius (1671-1743), Antonion poika      Omobono Stradivarius (1679-1742), Antonion poika

Viulu rakentanut Jussi Laasanen, 1997 (Stradivarius kopio)