Viulun historiaa

Viulun syntyvaiheet ovat monilta osin historian pölyttämät, mutta 1550-luvulta löytyy kirjoitettua tietoa (de Ferin: Empitome musical, 1556) nelikielisestä viulusta, joka oli viritetty nykyviulun tapaan. Sitä ennen tiedetään kolmikielisestä soittimesta rebekistä, jonka arabit toivat Espanjaan. Soitin on viritetty kuten viulun kolme alinta kieltä. Rebekia muistuttava soitin on vieläkin käytössä Aigeianmeren ympäristössä. Viulusta löytyy 1500-luvun puolivälin paikkeilla tietoa eri puolilla Europpaa. Viulun syntypaikkana on Pohjois-Italia, erityisesti Milanon ympäristö, Brescia, Cremona ja Venetsia. Viulusta löytyy aineksia 1500-luvun alun soittimista kuten rebekistä, renesanssifiidelistä ja lira da bracciosta. Lira da braccion keskikohdan kapeus yhdistettiin rebekin kvinttiviritykseen ja viulu sai vielä yhden lisäkielen. Fiideli oli yleensä viisikielinen soitin. Sen kielimäärä vaihteli ja vapaiden bordunakielten käyttö oli tyypillistä. Fiideli yleistyi 1100-luvulla. Monet kansansoittimet, joilla soitetaan nykyisinkin, ovat kehittyneet fiidelistä.

1300-l. rebek

Meille suomalaisille tutuin on jouhikko, jonka juuret ovat tässä keskiaikaisessa soittimessa. Ainakin walesilainen crawth, bulkarialainen gadulka ja islantilaiset fidla ja langspil ovat fiidelistä kehittyneitä. Lira da bracciossa oli seitsemän kieltä ja se on viulun lähin edeltäjä. Viola da gamba saatetaan sekoittaa viulun syntyhistoriaan, mutta se ei rakenteen, virityksen ja soittotekniikan osalta ole viulun edeltäjä.

Ääniaukkojen kehitys: 1200-luvun fiidelistä 1500-luvun viuluihin. Kehitysvaiheessa on esiintynyt lukuisia muunnelmia.

Viuluperhe syntyi kokonaisuudessa kutakuinkin samanaikaisesti. Joskus on pidetty alttoviulua edelläkävijänä. Vuodelta 1535 on kuvauksia myös alttoviulusta ja sellosta. Viulu syrjäytti nopeasti rebekin ja liran, mutta viola da gamba -soittimet olivat yleisiä vielä lähes parin vuosisadan verran. Aika ajoi gamban ohi, koska polyfoninen, gamballe sopiva musiikki jäi uusien musiikkivirtausten alle. Ei voida sanoa tarkasti milloin ensimmäinen viulu syntyi, mutta 1400 - 1500-luvun vaihteessa viulu lienee saanut muotonsa. Ketään tiettyä henkilöä ei voida nimetä viulun keksijäksi. Viulu syntyi joka tapauksessa Italiassa ja levisi sieltä pian muualle Europpaan. Leonardo da Vinci (1452-1519), italialainen keksijänero, on tehnyt luonnoksia nykyaikaisista viuluista. Yksi ensimmäisistä rakentajista, jotka ovat jääneet historiaan on ollut Andrea Amati (n. 1505-1577, syntymä- ja kuolonvuosi vaihtelee eri lähteiden mukaan). Hän oli "Cremonan koulukunnan" oppi-isä ja perustaja. Amati saavutti kuuluisuutta Ranskan hovissa saakka. Amatin soittimia vietiin Kaarle XI:n hoviin 1560-70 luvuilla. Hänen perinnettään jatkoi Amati-suku, josta kasvoi taitavia rakentajia, jotka veivät viulunrakennustaitoa ja -kehitystä eteenpäin. Kuuluisimpia heistä oli Andrean pojat Antonio (syntynyt 1540) ja Hieronymys (Girolomo) (1561-1630). Girolamon pojan Nicolan (1596-1684) ansiosta "Cremonan koulukunnasta" tuli hallitseva tyylisuunta. Amatien verstaasta sai luultavasti oppinsa kuuluisin viulunrakentaja Antonio Stradivarius (1644-1737). Stradivarin alkuajan soittimissa on Amatin piirteitä. Myöhemmin Stradivari kehitti malliaan ja 1700-luvun ns. "kultaisen kauden" soittimillaan hän saavutti viulunrakennushuippunsa. Stradivariuksen pojat Francesco (1671-1743) ja Omobono (1679-1742) jatkoivat isänsä perintöä, mutta eivät saavuttaneet sellaista tasoa ja mainetta kuin isänsä. Amati-perinteen jatkajia oli Guarneri-perhe, jonka perustaja oli Andrea Guarneri (1626-1698). Perheen viidestä jäsenestä kuuluisin oli ehkä Giuseppe (1698-1744) lisänimeltään "del Gesu". Amatin verstaan oppilaita oli luultavasti myös "saksalaisen koulukunnan" perustaja Jacob Stainer (1621-1683). Gasparo da Salo (1542-1609) oli Amatin ohella yksi ensimmäisistä kuuluisista rakentajista. Hän perusti "Brescian koulukunnan" ja hänen koulukuntansa jatkaja oli mm. Giovanni Paolo Maggini (1580-1630). Viulunrakennus kehittyi Italiassa huippuunsa 1700-luvulla monen koulukunnan mestarien käsissä. Viulun rakenne kehittyi. Otelautaa pidennettiin, koska sävellykset edellyttivät 7. asemaa ja sitäkin korkeampia otteita. Tallamuoto kehittyi ja keksittiin sordinon antama vaimennus (1636). Viulu sai lopullisen muotonsa 1800-luvun alussa. Kaula ja otelauta sai pidemmän muotonsa, kaulakulmaa käännettiin jyrkemmäksi kaikukoppaan nähden ja talla sai korkeamman sekä kuperamman muodon. Kielien muuttuessa teräskieliksi jännitys kasvoi, mikä vaati myös paksumpaa ja pidempää bassopalkkia sekä vahvempaa äänipinnaa. Vuonna 1820 viulu sai vielä L. Sporin suunnitteleman lisäosan, leukatuen, joka tuki soittoasentoa. Viulun sai näillä uudistuksilla tuntuvasti lisää ääntä ja kantavuutta vanhaan ns."barokkiviuluun" verrattuna. Vanhoihin ennen 1800-lukua tehtyihin viuluihin on tehty nämä muutokset ja siten viulut, jotka vanhat mestarit ovat aikoinaan rakentaneet eivät ole alkuperäisessä asussaan. Amati- ja Stainer-viuluissa on eroja verrattuna Stradivarin ja Guarnerin viuluihin. Ensinmainittujen pohja ja varsinkin kansi ovat kuperampia. Sitävastoin Stadivarin ja Guarnerin viulujen muodot ovat litteämmät ja kestävät paremmin soittimien kehittyessä syntynyttä kielijännitettä. Niiden ääni on myös voimakkaampi. Viuluja rakennettiin 1800-luvun loppuun käsityönä. 1800-luvulla rakentajat alkoivat erikoistua tiettyihin soittimiin. Sitä ennen rakentajat valmistivat viulujen lisäksi muitakin soittimia kuten gamboja ja luuttuja. Teollinen tuotanto oli huipussaan 1800-1900 lukujen vaihteessa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Viulut valmistettiin ns. sarjatyönä siten että jokaiselle työvaiheelle oli oma työntekijänsä ja osat koottiin kokonaisuudeksi. 1900-luvulla viulun rakentamista alettiin konellistaa. Koneellisesti viulut kadottivat yksilöllisyytensä ja niistä tuli massatuotantoa. Siitä huolimatta käsintehdylle viululle ei löydy nykyisinkään kilpailijaa. Se on kantanut perinteen ja arvokkuutensa läpi vuosisatojen meidän päiviin asti.

Viulu Rakentanut Jussi Laasanen, 1998 (Stradivarius kopio)